Kun astuin lentokoneesta ulos, vastassa oli se sama kostea kuumuus, jonka olin tuntenut ensimmäistä kertaa lapsena astuessani Mauritiuksen maaperälle. Sellainen kuumuus, joka hyökkää iholle ja täyttää keuhkot niin, että ensimmäiset hengenvedot tuntuvat vaikeilta. En tiennyt, mitä odottaa Kiinalta. Tuntisinko heti olevani jossain täysin erilaisessa maailmassa – näyttäisikö Aasia jotenkin fundamentaalisesti erilaiselta kuin tuttu Eurooppa?

Sain vastaukseni heti: ei. Vaikka lentokentän kylttejä täyttivät vieraat symbolit ja suurimmalla osalla vastaantulevista ihmisistä oli tumma tukka, en tuntenut olevani missään toisenlaisessa ulottuvuudessa, joksi olin Aasian kenties päässäni maalaillut. Vastassa oli samanlainen, konseptiltaan tuttu lentokenttä.

Selkeitä erojakin tuttuun, eurooppalaiseen maailmaani alkoi kuitenkin tulla vastaan heti. Passintarkastukseen oli älytön jono, terminaalissa siirryttiin eteenpäin junalla, taksitolpalle kulkiessa vastaan tuli epäilyttäviä miehiä, jotka tulivat ikävän lähelle tarjoamaan kyytejä (tähän olin onneksi osannut etukäteen varautua kaikkitietävän internetin avulla). Luotettava taksi löytyi helposti kylttejä seuraamalla, mutta seuraava ikävä yllätys oli, ettei takapenkin turvavyö toiminut. Puristin koko maantiematkan ajan auton ovessa olevaa kahvaa rystyset valkoisina.

Pekingiin johtavien valtateiden varrella oli lukemattomia savusumun varjostamia korkeita kerrostaloja, mutta ei lainkaan pilvenpiirtäjiä. Rakennukset olivat suurimmaksi osaksi rumia betonijärkäleitä, jotka näyttivät saasteiden likaamilta. Keskustaa lähestyessä näkymä muuttui. Teitä reunustivat selkeästi kaukaisemmalta aikakaudelta peräisin olevat matalat talot perinteisine harjakattoineen. Valtatiet vaihtuivat kapeammiksi kaduiksi, joiden varrella oli vihreitä puita ja joiden keskelle oli asetettu aitoja, jotteivät ihmiset ylittäisi teitä ei-halutuista kohdista.

Hotellin vastaanoton työntekijät puhuivat englantia, mutta vaihtoivat kiinaan heti, kun huomasivat, että matkaseurueemme Aka (japanilainen työkaverini, joka on asunut Shanghaissa viisi vuotta) puhui heidän kieltään. Oli aika avuton olo uskoa kommunikaatio kokonaan toisen ihmisen hoidettavaksi. Työntekijät pyysivät 800 yuanin (n. 107 euron) talletusta, jonka hieman epäluuloisena suostuin maksamaan. Koska saavuimme Pekingiin aamuvarhain, jätimme matkatavaramme vastaanottoon odottamaan iltapäiväistä asettumista huoneisiin.

Hikisenä ja väsyneenä menin hotellin aulan vessaan vaihtamaan vaatteita ja korjailemaan meikkejä. Edessä olisi turistipäivä, ja pohdin, pitäisikö suojata iho ostamallani vahvalla aurinkorasvalla. Ulkona oli kuitenkin näyttänyt niin pilviseltä, että päätin ottaa vain varmuuden vuoksi mukaan kasvoja varten tarkoitetun aurinkorasvapuikon. Mieleni perukoilla kuulin äidin äänen, joka muistutti, että “kyllä se UV-säteily pilvienkin läpi tunkeutuu”, mutta väsyneillä aivoillani en jaksanut enää kyseenalaistaa valintaani. Virhe.

Lähdimme kävelemään kohti Tiananmenin aukiota ja Kiellettyä kaupunkia, jotka sijaitsivat kivenheiton päässä hotellistamme. Ostin kurnivaan nälkääni kadulta jonkinlaisen kanaleivän uhmaten pelkoani siitä, ettei vatsani kestä uutta bakteerikantaa ja saan heti alkuun ruokamyrkytyksen. Kävelimme tukalassa kuumuudessa eteenpäin. Työkaverit juttelivat keskenään, minä johdin joukkoa ympäristöäni havainnoiden. Ihmiset näyttivät vaatetukseltaan samalta kuin kotopuolessa (tosin kaikki olivat pukeutuneet aivan liian raskaasti säähän nähden). Katujen roskapöntöt levittivät ympärilleen kuumuudessa mädäntyvien ruoantähteiden pistävää hajua.

Kun pääsimme Tiananmenin aukion lähettyville, jouduimme yllätyksekseni menemään turvatarkastuksen läpi päästäksemme aukiolle. Tarkastukseen oli loputon jono, ja kun pääsimme siitä läpi, ihmisjoukossa pujotteleminen vain jatkui. Edessä häämötti Maon kuvalla varustettu kuuluisa portti. Itse aukio ulottui valtatien toiselle puolelle. Jonotimme jälleen päästäksemme porteista läpi toiseen osaan aukiota, kohti Kielletyn kaupungin lippukioskeja.

Lisää jonoja. Loputtomasti kiinalaisia ihmisiä. Tiananmenin aukion turistijoukot koostuivat lähinnä muualta Kiinasta tulevista turisteista – länsimaalaisia ei näkynyt juuri ollenkaan. Ihmiset poseerasivat kameroille sormet peace-merkkeihin nostettuina. Auringossa ja väkijoukossa alkoi lähestulkoon huimata. Tunsin olkapäideni kärventyvän, ja tajusin, että olin tehnyt todellisen virhearvion aurinkorasvan suhteen; olin erehtynyt luulemaan savusumua pilvikerrokseksi. Todellisuudessa aurinko porotti täydeltä taivaalta, vaikka yläpuolella ei näkynyt lainkaan sinistä. Levitin epätoivoisesti aurinkopuikkoa käsivarsilleni, mutta unohdin, että avoselkäinen mekkoni paljasti V:n muotoisen alueen selästäni. Tuloksena oli päivän lopuksi kaunis rusketus käsivarsilla sekä kirkkaanpunainen selkä.

Tässä siis ensimmäisen aamupäivän tuntemuksiani Pekingistä. Seuraavassa postauksessa luvassa kuvapläjäys Kielletystä kaupungista 🙂

//

My first morning in Beijing, China was also my first morning ever in Asia. I didn’t know what to expect; would Asia look somehow fundamentally different from Europe, like another dimension? The answer was no – China was a country among others. Still, Beijing was something that can’t fully be explained if you’ve never experienced anything like it. The sweltering summer heat attacks your skin and fills your lungs so that your first breaths after stepping out of the airplane feel labourious. Even though we all know that Asia is full of people, there’s no way to prepare yourself to how it feels to be in the midst of a crowd of people who all look the same to a Westerner, and most of whom stare at you for being blonde (not in an unkind way, though – just curiously). The sun burns your skin even though you can’t see even a strip of blue sky through the smog. The streets smell of bins with bio waste quickly decaying in the sun.

Our first tourist stop was the Tiananmen Square with the famous gates and their portrait of Mao. There were queues and masses of tourists (most of whom were from different parts of China) everywhere. Unaccustomed, I felt almost dizzy in the crowd and the sun. But seeing the massive, historical buildings was worth the trouble.

Next, I’ll post a bunch of photos from the Forbidden City 🙂




Comments are closed.